Viimeiset sanat

Gennesaret- järven ympäristössä viimeisellä viikolla

Yläkuvassa kotisauna Kotkassa
sekä alakuvassa seuraavana päivänä kaunis kevätsää Kiteellä

Rakas Päiväkirja.

On tullut aika koota ajatukseni yhteen näiltä neljältä kuukaudelta ja sanoa jäähyväiset Israel-blogilleni.

Tammikuussa lähdin matkaan suru mielellä. Odotin vain sitä, että pääsen aivan eri maailmaan ja työn touhuun. Toiveeni toteutui. Palautetta sain siitäkin, ettei minusta näkynyt päälle päin oma henkilökohtainen elämäni. Siitä olen ylpeä.

Ensimmäinen kuukausi meni sairastaessa ja opetellessa täysin uutta. Mikään ei minua varsinaisesti järkyttänyt, vaikka en ole juurikaan tutustunut kehitysvammaisuuteen elämässäni. Vammaistyön kurssin kävin kylläkin juuri osuvasti syksyllä, josta sain hiukan viittausta asiaan. Käytäntö on toki aivan muuta. 

Niin kuin olen jossain välissä kirjoittanutkin aiemmin, minun vahvuuteni on keskustelussa ja vuorovaikutuksessa. Tätä taitoa en voinut hyödyntää kuin oman ohjaajani Peterin kanssa, mutta muuten kaikki meni aivan uusiksi. 

Minulle tuotti alussa vaikeuksia sisäistää se, että olen tekemisissä aikuisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä, kommunikointitapaa enkä pysynyt ymmärtämään lainkaan mitä he milloinkin tarvitsivat tai halusivat.

Tämän kaiken kruunasi vielä työntekijä, jolla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä siihen, että huutaminen ja mellastaminen ei auta minua nopeuttamaan oppimisprosessiani. Hänen kanssaan tosin viimeisenä työpäivänäni halattiin ja toivotettiin molemmin puolin hyvät jatkot, joten asiat kyllä saimme tolalleen, kun oli sen aika.

Mutta. Aika tekee tehtävänsä. Kaikessa. 

Jos olisin luovuttajatyyppiä, olisin todennäköisesti jo kuukauden jälkeen todennut, että ei ole minun juttuni ja palannut Suomeen. Minä en ole luovuttajatyyppiä. Aika pitkään saa olla mahdotonta ennen kuin isken rukkaset naulakkoon.

Onneksi talossa muut työntekijät olivat mahtavia kielimuurista huolimatta ja asukkaiden kanssa vietetyt hyvät hetket korvasivat ne mahdottomilta tuntuvat.

Yksi vaikeimmista asioista sisäistää oli myös se miten edesvastuuttomia asukkaat ovat. He saavat hakata kaksin käsin eikä minkäänlaista sanktiota ole, koska he eivät ymmärrä mitä tekevät. Entisenä vankilavirkailijana tämä vain piti kääntää uusiksi päässäni. Toki jotkut asiat olisi voinut välttää talossa toisenlaisella organisoinnilla, mutta niillä mentiin miten oli menty aiemmin.

Parin kuukauden korvilla huomasin ymmärtäväni enemmän, kuulevani ilman sanoja, aistivani asioita ja tuntevani rentouden pikku hiljaa laskeutuvan tekemisiini. 

Nautin suunnattomasti niistä hetkistä, kun sain asukkaan kanssa lähteä kaksin pyörätuolikävelylle. Joidenkin kanssa oli yksinpuhelua, toisten kanssa enemmän jorinoita. Pääosin taloni asukkaat eivät pystyneet puhumaan.

Mahtavia olivat myös hetket, jolloin pelleilimme työporukan kesken. Mieleenpainuvimpana on jäänyt lämpimänä päivänä vesipyssyleikit pitkin pihoja juosten ja kirkuen.

Ohjaajaani kiitän siitä, että hän ymmärsi koko ajan missä mennään ja antoi minulle aikaa.

Lopulta minusta tuli ison perheen jäsen. Olin kotonani talossa, jossa välillä tuntui, että vietin päiväni sirkuksessa isojen lasten kanssa. Huutoa ja mekkalaa. Välillä totaalisen rauhallista. Parasta oli, kun illallisella sain leppoisasti avustaa syömisessä. Myös lauleskelin ja jollottelin, jotta ruokahetki olisi mahdollisimman mukava. Satu meni saunaan-laulu sai ihan uudet sanat.

Valaistuminen kaikesta kylässä tapahtuvasta toiminnasta, johtamisesta, kehitystoiminnasta ja pienen ihmisen asialla olemisesta tapahtui pikku hiljaa, kun tapasin eri ammattiryhmien edustajia ja vietin aikaa muiden vapaaehtoisten kanssa.

Arvostan suunnattoman paljon ihmisiä, jotka tekevät kylässä työtään täydestä sydämestään.

Tutustuminen Israelin kulttuuriin tapahtui työn touhussa, mutta myös vapaa-ajalla tavaten sukulaisia sekä viettäen aikaa muussa oheistoiminnassa mitä meille järjestettiin. Lisäksi sain matkustaa ihanien vapaaehtoiskavereitteni kanssa.

Juutalaisuus on tullut tutuksi ja on ollut ilo saada osallistua uskontoon liittyviin traditioihin.

Maan ihmiset ovat lämminsydämisiä ja suoria. Palvelukulttuuria ei ole. Suomalaisena siihen on toki tottunut ihan kotimaassakin. 

Autiomaa on valtava ja mielenkiintoinen paikka kohdata, mutta rakastuin täysin pohjoiseen Israeliin, jossa on vuoristoa ja kevätaikaan vielä vihreää. Tulen varmasti taas matkustamaan Israeliin, ja todennäköisesti saamme serkkujani meille vierailulle tulevana kesänä.

Työelämässä ihmisyys on ensisijaista. Epäkohtiin puututaan, kun kyse on ihmisestä. Kehitysajatuksia löytyy, mutta usein esteenä on myös se, että kaikki asiat kaikkien ihmisten kanssa eivät toimi, jolloin jotkut ideat eivät etene toimintavaiheeseen. Hierarkiaa noudatetaan vahvasti työelämässä, mutta silti oli hauska huomata, että vaikka johtaja olisi kyseessä, niin häntä puhutellaan etunimellä.

Loppuarvioinnissani ohjaaja huomioi alkutaipaleeni vaikeudet ja edistysaskeleeni. Muistan päivänkin, jolloin hän sanoi, että huomaatko Maria miten sinä ymmärrät nyt, vaikka sanaakaan ei ole sanottu. Tämä oli hetki, kun eräs minulle tärkeäksi tullut asukas ei rauhoittunutkaan nukkumaan illalla, vaan tiesin että hän halusi hänelle tärkeän esineen vuoteeseensa. Menin sen hänelle antamaan ja sain palkinnoksi lentosuukkoja.

Ihmisarvon kunnioitus on saanut ihan täysin eri perspektiivin. Elämän kunnioittaminen on ollut minulle aina täysin selkeää, mutta nyt sekin on täysin eri levelillä. Aika ALEH Negevissä tuntuu jo nyt jollain lailla unenomaiselle matkalle. Tiedän kuitenkin, että minulle se oli kokemus, jonka jälkeen pystyn elämässä mihin vaan. 

Olen elämässäni kulkenut aina haasteiden suuntaan, tietoisesti tai tiedostamatta. Tiesin harjoittelupaikan valittuani, että haasteita varmasti riittää. Omalla epämukavuusalueella oleminen ei ole mukavaa, mutta suosittelen sitä jokaiselle. Vain siten voi kasvaa ihmisenä sekä ammatillisesti. 

Kuten ohjaajani sanoi minulle muutama päivä ennen harjoittelua: Huomaatko Maria, Israel tapahtui sinulle. Ja todellakin. Israel tapahtui minulle. Sain palata takaisin kotiini Kotkaan rakkaan ihmiseni luokse. Elämä voi joskus yllättää.

Neljä kuukautta asuin talossa, jossa meitä parhaimmillaan oli yhteensä 14 henkeä ja samassa huoneessa neljä ihmistä. Oli aikoja jolloin missään eikä mihinkään aikaan ollut omaa rauhaa. Tällaiselle huonosti nukkuvalle täti-ihmiselle tuli korvatulpat ja silmämaski luottokavereiksi. Muitakin ihania kavereita sain, ja YSTÄVIÄ. Tapahtui uskomattomia asioita, joissa hiouduttiin yhteen. Jokaiseen vapaaehtoiskaveriin pystyi täysin luottamaan. Hetket, jolloin pommitukset kuuluivat yötaivaalla, ovat jääneet myös hyvin mieleen.

Parasta oli kaikki. Kaikki se on sitä mitä olen juuri nyt.

Kiitos sinä, että luit. 

Kiitos elämä 💖